"En pysy enää housuissani!", hihitin mustan mersun takapenkillä ja kuikuilin auton ikkunoista pihalle, jossa ohitse vilisi englantilainen nummimaisema. Enni tuijotti myöskin ikkunasta pihalle, eikä noteeranut hysteriaani mitenkään. Ehkä nainen oli jo tottunut viimeisten tuntien aikana tauottomaan papatukseeni. Mutta minkäs minä sille voin, tuntui kuin housuni olisivat olleet täynnä muurahaisia. Veikkaan, että vieressäni istuva pitkähiuksinen nainen oli vähintään yhtä jännittynyt, sillä olimme suunnitelleet tätä matkaa yli vuoden! Enni ja minä pääsimme lukemaan Englannin historiaa yliopistoon ja meille tarjoutui uskomaton tilaisuus, kun itse Bletchey Palacen kartanonherra lupasi majoittaa meidät tukeakseen samalla historianopiskeluitamme. Tällä hetkellä olimme matkalla lentokentältä Bletcheyn kartanolle, kuskinamme hovimestari James Remington. Miehen esitellessä lentokentän parkkipaikalla itsensä ja mustan ajokkinsa, en voinut pidätellä naurua. Tämähän on kuin suoraan elokuvista!

"Toivottavasti siellä on paljon hyvännäköisiä aatelisia", huokaisin ja Enni nyökkäsi innokkaasti. "Ja kaikkia huippuratsastajia ja tallimestareita ja...", hän unelmoi. "Ehkä Prinssi Harry tulee aina iltapäivisin pelaamaan pooloa kartanolle", jatkoin haaveilua. Huomasin Jamesin vilkaisevan taustapeilistä hieman huvittuneena, joten päätin jättää puheenaiheen myöhemmäksi. Olin kuullut, että kartanon omistaja Marcelon de Burgh on varsin nuori, sillä kartanonpitäjistä oli ollut suvussa pulaa viime aikoina. Voin vakuuttaa, että jos Marcelon de Burgh vastaa yhtään kuvitelmiani, niin mitään ongelmaa suvun jatkumisen kannalta ei tule tulevaisuudessa olemaan jos se on minusta kiinni... "Neidit, saavumme kohta perille", James sanoi etupenkiltä ja käänsi auton leveälle soratielle. Jännityin penkilläni ja aloin kuikuilla ikkunoista entistä enemmän pihalle. Tien molemmin puolin kasvoi suuria tammia ja edessä näkyi massiivinen musta rautaportti. Ajoimme portin luokse ja James avasi ikkunan huikaten jotain porttipuhelimeen. Portti aukesi ja auto liukui hitaasti sisään kartanon maille. "Okei", aloitin ja yritin pitää ääneni asiallisena. "Tää ei voi olla totta!", ääneni nousi pari oktaavia ja pompin penkilläni minkä turvavöiltä pystyin. Enni oli nenä lytistyneenä auton ikkunaan ja tuijotti silmät suurina eteemme avautuvaa näkyä. "Kiva talo", hän huokaisi. Kiva talo, niinpä... Pihan keskellä sijaitseva suihkulähde oli varmasti isompi kuin koko yksiöni Suomessa. Kartano taas vastasi enemmänkin kuvitelmaani valtavista kuninkaanlinnoista. James oli kyllä kertonut, että Bletchey Palace oli yksi maan suurimmista kartanoista, mutta että näin iso?

James ajoi auton kartanon eteen ja purkauduimme autosta ulos. Kartano näytti vielä vaikuttavammalta läheltä katsottuna, sen edessä tuntui olevan pikkuriikkisen koppakuoriaisen kokoinen. "Voitko kuvitella, että me asutaan täällä?", Enni vilkaisi minuun. "En", vastasin totuudenmukaisesti ja yritin tarttua omiin laukkuihini auttaakseni Jamesia. "Minä hoidan laukut huoneeseenne, neiti!", James vastasi ja hätisti minut pois. Samassa kartanon sisäpihalta kiirehti pyöreä punaposkinen nainen, joka syöksyi heti syleilemään kumpaakin meistä. "Tervetuloa, tervetuloa!", nainen hössötti. "Minä olen Mathilda Shelley ja pidän huolta siitä, että viihdytte luonamme", hän esittäytyi. "Mukava tavata, Lady Shelley", hymyilin naiselle. "Oi, sanokaa vain Mathilda!", hän huudahti ja viittoi meitä seuraamaan itseään sisäpihalle. Jo etupiha sai minut sanattomaksi, joten lienee tarpeetonta mainita, että sekä Enni että minä olimme lähellä pyörtyä, kun kartanon takana oleva maisema paljastui meille. Kartanon tilukset olivat sitäpaitsi niin laajat, että minulla varmaan menisi ensimmäinen viikko pelkästään kartanon maiden ympäri kävelemiseen. "Voi, kyllä te neidit totutte tuohon maisemaan", Mathilda naurahti nähdessään ilmeemme. En ollut ikinä elämässäni astunut jalallanikaan näin hienoon paikkaan, ja nyt pitäisi muka yrittää asua täällä! "Tulkaahan, Mr. de Burgh odottaa teitä sisällä."

Astuimme kartanon pääovista suoraan isoon aulaan, josta lähti massiiviset portaat ylemmäs. Aula oli täynnä maalauksia ja lattia oli vaaleaa marmoria. Valtava kristallikruunu roikkui päämme päällä valaisten seinälamppujen kanssa aulaa, johon tulvi myös luonnonvaloa katonrajassa sijaitsevista valtavista ikkunoista. Mathilda suuntasi rappusiin, jonne seurasimme naista. "Olen kattanut teille teepöydän siniseen salonkiin", Mathilda kertoi ja jatkoi rappusten päässä käytävää vasemmalle. Olin varma, että eksyisin vielä miljoona kertaa rakennuksessa, ennen kuin oppisin reitin ulos. Pitää muistaa aamuisin herätä kahta tuntia aikaisemmin ennen kouluun lähtöä, sillä vaeltaminen vessaan, aamiaispöytään ja ulos kestää varmasti vähintään yhtä kauan kuin entinen työmatkani Suomessa. Käytävän päästä lähtivät toiset portaat ylös, sekä toinen käytävä myöskin kahteen suuntaan. Lähdimme vasemmalle ja Mathilda työnsi ensimmäiset valkoiset pariovet auki. "Saanen esitellä, Mr. de Burgh ja suomalaiset vaihto-oppilaamme!", Mathilda hihkaisi, kun astuimme huoneeseen sisään. Vanhalla sohvalla istui siististi pukeutunut tummanpuhuva mies, joka nousi seisomaan ja nyökkäsi meille ystävällisesti hymyillen. Minun oli pakko nipistää itseäni, sillä vaikka olin kuvitellut komean kartanonherran, en voinut kuvitella, että mies olisi jopa kuvitelmiani paremman näköinen! "Tervetuloa matalaan majaani", hän sanoi virnistäen. "Nimeni on Marcelon de Burgh, mutta voitte huoletta kutsua minua Marciksi." Niiasimme Ennin kanssa syvään ja kiittelimme kovasti. Marc puskahti nauruun nähdessään niiauksemme ja Mathildakin hymyili suupielestään. "Kiitän kunniasta, mutta 2000-luvulla teidän ei ole pakko niiata minulle - paitsi, jos välttämättä tahdotte", Marc pidätteli nauruaan ja osoitti sohvia ja tuoleja. "Istukaa toki."

Tuntia myöhemmin istuin oman huoneeni sängyllä ja tuijotin huonetta haltioutuneena. Tiedättekö ne prinsessahuoneet, joita on vanhat elokuvat pullollaan? Uusi huoneeni oli juuri sellainen. Keskellä huonetta oli iso massiivinen tummasta puusta veistetty sänky, joka oli niin pehmeä, että voisin vaipua ikuisiksi ajoiksi sen syövereihin (vaikka Marcelon de Burghin kanssa). Minulla oli oma peilipöytä, kirjoituspöytä, iso pehmeä nojatuoli, vaatehuone, valtava kylpyhuone sekä yhteinen parveke Ennin kanssa, joka asusteli viereisessä samanlaisessa huoneessa. Olin jotenkin kuvitellut asuvani perunakellarissa tai muussa vastaavassa, sillä en todellakaan osannut kuvitella tavallista suomalaista tyttöä asuttamaan tälläistä huonetta tai kartanoa ylipäätänsä! Siivooja (kyllä, meillä oli kartanossa ihan oikea siivooja!) varmasti järkyttyy nähdessään huoneeni parin päivän asumisen jälkeen, sillä minulla on taipumusta saada tavarani räjähtämään kuin ydinpommi... Säälin jo valmiiksi naisrukkaa, joten lupasin itselleni yrittää pitää järjestystä yllä. Nousin sängyltä ja katsoin matkalaukkurypästä, jonka James oli ystävällisesti raahannut huoneeseeni. Päätin purkaa ne myöhemmin ja avasin pariovet, jotka johtivat parvekkeelle. Kaivoin heti kamerani esille ja näpsin alla näkyvästä laaksosta niin paljon kuvia, kuin muistikortilleni mahtui. Sen jälkeen poistin puolet niistä, sillä ne olivat suhteellisen samanlaisia kaikki... Toinen ovi kolahti ja Enni käveli viereeni parvekkeelle. "Tääeioletodellista!!!", kiljuin, hihitin ja pompin parvekkeella nauraen samalla hysteerisesti. Enni liittyi poukkoiluuni ja hetken aikaa purkauduttuamme jäimme nojaamaan parvekkeen kaiteeseen. "Mennäänkö tutkimaan kartanoa?", kysyin ja kohotin toista kulmaani. Ennin vastaus tuli kuin tykinsuusta. "Ehdottomasti!"

Mathilda oli kyllä näyttänyt meille selvästi kulkureitit ja esitellyt melkein koko kartanon läpikotaisin, mutta suurenmoisen suuntavaistomme ansiosta olimme alle viidessä minuutissa täydellisen hukassa. "Minusta ruokasali oli vasemmalla", mainitsin ja kurkkasin kulman taakse. "Ei, olen aivan varma, että se on oikealla", Enni sanoi ja käännyin oikealle. "Miksi hitossa näiden täytyy kaikkien näyttää samalta", parahdin levittäen käsiäni. "Miksei täällä voi olla sellaista karttataulua, missä lukee selkeästi 'Olet Tässä'", Enni pohti. Olin täysin samaa mieltä, että sellainen tarvitaan ja mietin, pitäisikö Mathildalle ehdottaa sellaisen laatimista pariksi ensimmäiseksi viikoksi. "Onko teillä jokin hukassa, neidit?", takaamme kuului vieras miesääni. Käännähdimme ympäri ja katsoimme ratsastushousuihin pukeutunutta tummaa nuorta miestä, joka kantoi toisessa kädessä ratsastuskypärää. "Oh, te olette varmaan vaihto-oppilaamme!", mies hihkaisi ja kätteli meitä molempia. "Olen Léon de Burgh, Marcin veli. Kaikki kutsuvat minua Leoksi." Tuijotimme molemmat epäuskoisina miestä. Montako hyvännäköistä veljeä Marcilla oli tarjottavana vielä hihassaan? Esittelimme itsemme ja selitimme eksyneemme kartanon sokkeloihin. León nauroi hyväntahtoisesti ja neuvoi meille reitin ruokasaliin. "Päivällinen on tunnin päästä, nähdään siellä", Leo huikkasi olkansa yli ja katosi käytävään. "Kukaan ei ikinä usko tätä", Enni totesi. Puristin päätäni ja lähdimme Leon neuvomaan suuntaan.

Ruokasalin valtava pöytä oli katettu kuudelle. Marc istui toisessa päässä pöytää ja Leo toisessa. Me taas istuimme Ennin kanssa välissä vierekkäin ja meitä vastapäätä istui nuorehko laiha tyttö, joka oli selkeästi jotain sukua Marcille ja Leolle. Tytön vieressä taas kyhjötti kärttyisän näköinen vanha herra, joka mulkoili meitä kulmiensa alta. Marc esitteli miehen Harry Emsworthiksi, Bletchey Palacen tallimestariksi ja nuori tyttö taas oli veikkaukseni mukaan Marcin pikkusisko Lorraine de Burgh. Tytön jaloissa makoili rusettiin puettu yorkshirenterrierinarttu, jota kuulin Lorrainen kutsuvan Biancaksi. "Joten, miltä tuntuu istua englantilaisen kartanon ruokapöydässä iglujen jälkeen?", Leo avasi keskustelun naurahtaen. Mies oli loistava murtamaan jäätä, joten hetken päästä rupattelimme kaikki keskenämme iloisesti. Ainoastaan Harry ei juurikaan ottanut osaa keskusteluun ja Lorrainellakin näytti olevan kiire johonkin. Tyttö syötti puolet ruoistaan koiralleen ja poistui heti pääruoan jälkeen pöydästä valittaen, että Mathildan jälkiruoat saivat hänen painonsa taas nousemaan. Mielestäni Lorrainelle olisi muutama lisäkilo ihan paikallaan, sillä tyttö näytti kovin hauraalta laihan vartensa kera. Viihdyimme pöydässä melkein kolme tuntia, sillä miehet kertoivat mielellään Bletchey Palacen historiasta. Marc vannotti myös, että heitä ei missään nimessä saa kohdella minään aatelisina, sillä jopa talon tämän hetkinen palvelusväki oli heille enemmän perhettä kuin palvelijoita. Jäin pari kertaa kiinni miehen tuijottamisesta, sillä en vain voinut pitää katsettani erossa Marcin komeista kasvoista ja tummista silmistä. Huomasin Ennillä oleman hieman samoja vaikeuksia Leon kanssa. Luojan kiitos, herra pääherra ei kiinnostanut meitä molempia, sillä siitä olisi saattanut tulla verinen tappelu! Ei silti, veikkaan että Bletcheyn rikkaimmalla miehellä oli varmasti vientiä jos johonkin suuntaan. Suomalaisella opiskelijatytöllä tuskin olisi saumaa yhtään mihinkään niin vaikutusvaltaiseen mieheen. Sääli. Onneksi aina voi kuitenkin katsella!

Vaapuin päivällisen jäljiltä yläkertaan vatsa täynnä Mathildan herkkuja. "Onneksi täällä on näin paljon rappusia, että saa hyötyliikuntaa", mainitsin kiivetessämme omaan kerrokseemme. Huoneemme olivat samassa kerroksessa Leon ja Lorrainen kanssa, mutta Marcilla oli oma siipensä vielä yhtä kerrosta ylempänä. Siellä sijaitsi hänen oma työhuoneensa, kylpyhuoneensa sekä valtava makuuhuone valtavine ikkunoineen. En ymmärrä miten Marcille ei ollut noussut eräs ruumiinneste hattuun, sillä itse ainakin kulkisin kuin kukko tunkiolla omistaessani niin vaikuttavan huoneen. Jo pelkästään vierashuoneessa asuminen sai sisäisen ylpeilijäni valloilleen ja päätin kuvata jokaisen sentin huoneestani ja lähettää kuvat Suomessa asuville ystävilleni. Hah, ne todella kuolisivat kateudesta! Kello oli jo melkein kymmenen ja matkan uuvuttamina päätimme käydä yöpuulle. Huomenna olisi kuitenkin käytävä tutustumassa yliopistolla ja hoitamassa miljoona eri juoksevaa asiaa. Lisäksi paloin halusta päästä tutustumaan Bletchey Palacen talleihin! Kuulemani mukaan sieltä löytyi ainakin pooloponeja, joten toiveeni poolopelistä Prinssi Harryn kanssa eivät olleet ihan poisluettuja... Ja vaikka prinssi ei paikalle tulisikaan, niin poolopeli Marcin ja Leon kanssa on varmasti lähes yhtä tyydyttävää. Ensin täytyy vain opetella pelaamaan pooloa, sillä itse en ainakaan tiedä koko pelin säännöistä yhtään mitään. Enkä luonnollisesti halua nolata itseäni Marcin silmissä! Päätin vielä käydä pikaisessa suihkussa, joka kuitenkin venyi lähes tuntiin, sillä unohdin vallan kylpyhuoneeni keskellä sijaitsevan valtavan kylpyammeen. Seuraavan kymmenen minuutn ajan minkä hajuista kylpysuolaa laittaisin veteen, sillä löysin kaapista todellisen keitaan eri vaihtoehtoja. Lopulta päädyin laventeliin ja lilluin kuumassa vedessä ikuisuuden. Rentoutuneena ja tyytyväisenä puin yöpuvun päälleni ja kiipesin pehmeän sängyn keskelle, jonne nukahdin melkeinpä heti.